Sateinen kesäpäivä

Kesäloman neljäs päivä ja taivaalta tihkuttaa vettä. Eilen huristeltiin Fammolaan maaseudulle ja käytiin maauimalassa lasten kanssa. Tänään yhdeltätoista laitoin väsyneen yksivuotiaan rattaisiin ja lähdin nukutuslenkille uusiin maisemiin. Synkältä metsäpolulta tulee äiti kahden lapsensa kanssa. Lapset on puettu sadevaatteisiin ja molemmilla ja sadehatut päässään. Äiti opettaa miten tie ylitetään oikeaoppisesti ja lapset tekevät kuuliaisesti perässä. Fammolan vieressä on kehitysvammaisten hoitokoti ja yksi asukas on päässyt kävelylle sateeseen. Mies katsoo minua hymyillen ja kertoo olleensa ulkona siitä saakka, kun on aamulla herännyt. Tihkusade ei haittaa. Tulee onnellinen olo. Ulkona tuoksuu kesältä. Tiet on sateen kastelemia. Lupiinit kukkivat tien varsilla. Joka puolella on vihreää. Puiden lehdillä kimaltelee vesipisarat. Päätämme poiketa hiekkatielle, jota pitkin emme ole aiemmin kävelleet. Pikkuinen kylä on tosi hiljainen. Tällaista ei ole meidän kotikulmilla.


Alkumatkasta rattaista kuuluu pienen pojan haukotus. Hiekkapolku on jo mutainen. Hyppelen vesilätäkköjen yli hempeillä pitsiballerinoillani ja mietin huonoa kenkävalintaani. Joissain kohdissa vesi on peittänyt polun kokonaan ja kävelen varpaillani viiden sentin syvyisessä lätäkössä. Vesi on lämmintä. Noin viiden kilometrin jälkeen mielessä käy kääntyminen takaisin, mutta kiellän itseäni tekemästä sitä. En tiedä mihin polku vie, mutta haluan ottaa siitä selvää. Toivon, että polku kääntyy jossain kohtaa takaisinpäin, koska täyskäännös tuntuu luovuttamiselta. Meillä ei ole kiire minnekään. Nyt saa nauttia hiljaisuudesta ja omasta ajasta. Matkan varrella näen puiden raosta miehen kalastamassa. Muita ihmisiä ei näy mailla eikä halmeilla ja välillä mäntymetsä näyttää joka suuntaan täsmälleen samalta. Jätin puhelimen tietoisesti Fammolan keittiön pöydälle ja mietin miltä tuntuisi jos eksyisimme. 

Pitkän matkan jälkeen polku jatkuu edelleen suoraan eteenpäin eikä loppua näy. Yhdessä kohdassa tie risteytyy ja valitsen suunnan sen hetkisen fiiliksen pohjalta. Jään miettimään mitähän toisessa suunnassa olisi ollut. Polku päättyy ja joudun pakon edessä kääntymään takaisin. Olemme tainneet olla tosi pitkään jo kävelyllä, joten päätän jatkaa matkaa samaan suuntaan mistä tultiinkin. Matkan varrella tapaan kaksi miestä, jotka kysyvät ruotsia murtaen minulta mihin tie mahtaa johtaa. Joudun vastaamaan etten itsekään tiedä. Mies vastaa, että ei muuta kuin vaeltamaan, sillähän se selviää. Voi, kunpa aina osaisi elää näin.

Herkkäuninen pikkumies havahtuu hereille rattaissa kun kuulee vieraan miehen äänen. Se niistä pitkistä päiväunista. Pitsiballerinat on hinkanneet varpaaseeni vertavuotavan haavan. Nostan pojun istumaan ja pysähdymme matkan varrella katsomaan laitumella seisoskelevaa heppaa. Lähes jokaisessa pihassa on traktori ja se kiinnostaa pikkuherraa ehkä aavistuksen enemmän. Kun viimein päästään Fammolaan, on meitä lähdetty jo etsimään. Kaksi tuntia, ehkä neljätoista kilometriä. Tiedän heti mistä tänään kirjoitan.. Sateisen kesäpäivän pienistä iloista, onnen ja vapauden tunteesta sekä maaseudun rauhasta. 

Tutustu Jonnaan blogaajien esittelysivullamme! >>