Äitiyden huippuhetkiä

Vielä puoli tuntia sitten meidän väliaikaisessa kerrostalokolmiossa oli täysi härdelli päällä. 2-kuinen nukahti ja heräsi jatkuvasti parin minuutin välein huutamaan, 2-vuotias uhmasi ja vastusti kaikkea mahdollista eikä 5-vuotiaalle kelvannut isi iltasadunlukijaksi. Iltapalapöydässäkin oli liikaa ääntä ja väittelyä. Kaapista ei kuulemma löytänyt juuri sitä iltapalaa, mitä tänään olisi pitänyt saada. Esikoinen on oppinut lahjonnan, uhkailun ja kiristämisen jalon taidon pikkuveljeään kohtaan, keneltä lie.. Huomatessani tämän, mietin millainen esimerkki olen lapsilleni? Millaisena haluan lasteni äitiään pitävän? Millaisia muistoja haluan lapsille mahdollisesti lapsuudestaan jättää? Kun talo vihdoin hiljenee, kurkkaan lastenhuoneen ovelta ja huokaisen, kun kaikki kolme nukkuvat. Sama rumba joka ikinen ilta. Mikä siinä nukkumaanmenossa voi olla niin vaikeaa?

Tuntuu, että isommilla lapsilla on uhmakaudet meneillään ja pienin itkee välillä mahaansa. Kärsivällisyys ja tunteiden hallinta on lasten myötä kasvaneet mielettömästi. Välillä lapset koettelevat ja testaavat rajojaan riippumatta sen hetkisestä olinpaikasta. Leikkipuistoissa onneksi muut vanhemmat on tottuneet siihen ja heiltä saa todennäköisesti ymmärtäväisiä katseita ja hymyjäkin. Katseita kuin osoittaakseen myötätuntoa ja sanoakseen, että "hei, mä niin tiedän, miltä susta tuntuu!" Mutta esimerkiksi kaupungilla saattaa saada pitkiä epämiellyttäviä katseita ja joku voi ajatella, että eikö tuo oikeasti saa lapsiaan kuriin tai että "pitikö tännekin lapset raahata mukana!"


Me tehtiin tänä kesänä reissu Naantaliin Muumimaailmaan sekä Alahärmän Powerparkiin. Powerparkissa oli pomppulinna, jossa ei ollut aikarajoitusta, mutta vanhempien oletettiin huutavan lapsensa pois pomppimasta jonkin ajan kuluttua antaakseen vuoron seuraavalle. "Laiteohjaaja" käski yhtä isää pyytämään lapsensa tulemaan pois pomppulinnasta, mutta mies ei onnistunut siinä. Lapsi sen kun jatkoi pomppimista ja vähän välitti isänsä sanoista. Täytyy myöntää, että kun tätä jonkin aikaa sivusta seurasin niin ajattelin, että jos meidän lapset eivät tulisi heti pois kun käsketään, kävisin hakemassa ne vaikka kainaloon sieltä ja kantaisin huutavina pois eikä varmasti mentäisi enää toistamiseen pomppulinnaan. Kuinkas sitten kävikään, kun meidän lasten vuoro oli poistua ja jatkaa matkaa seuraavaan laitteeseen..? Voitte ehkä arvata. Kumpikin jäi tönöttämään pomppulinnaan ilman aikeitakaan antaa vuoroa seuraaville. Kolmesti sain korottaa ääntäni, että nuo rakkaat jääräpäät sitten lipuivat hitaaaaasti meitä kohti valittaen ja kitisten. Että siitäs sain.

Meidän normaali arki on useimmiten tosi helppoa ja mukavaa enkä ole kaivannut työelämään, vaikka kotiäitivuosia tulee näillä näkymin olemaan jopa kahdeksan. Lapset on kasvattaneet mua henkisesti ja opettaneet mulle enemmän kuin kuvittelin. Eipä arki voi silti aina olla yhtä tasaista ja sitä paitsi lasten on vaan totuttava siihen, että aina ei saa kaikkea mitä haluaa ja pettymyksiä tulee, teit mitä tahansa. Onneksi uhmakaudetkin helpottaa jossain vaiheessa ja ruuhkavuodet on pian muisto vain. Oon silti sitä mieltä, että kun me kannetaan meidän tavarat uuden talon ovesta sisään ja pienin on jo lähes puolivuotias, me ei todennäköisesti enää aloiteta vauva-arkea alusta. Parin-kolmen vuoden kuluttua näen itseni jo työelämässä ja elämässä on uusia haasteita :)

Ihanaa loppukesää!